Lumilomalla
Minua niin ahdistaa tämä harmaus, pimeys, märkyys ja lumettomuus. Niinpä päätin käydä vilkaisemassa miten kamalan ankeeta se on tuolla pohjoisessa, kun kaamos alkaa. Kaikkihan siitä puhuu, että siellä sitä vasta pimeää onkin.
Ystäviäni asuu Ivalossa, joten kohde oli helppo valita. Matka on pitkä ja se tuli jo elokuussakin todettua, että ihan hemmetin tylsäähän se autolla ajaminen on, ekologisuudesta puhumattakaan. Avoimin mielin aloin katsella bussiaikatauluja ja sain kuin sainkin kikkailtua itseni alle satasella Jämsästä Ivaloon. Osa matkasta taittui Onnibussilla ihmisten nukkumisaikaan ja osa Eskelisen linjuriautolla.
Otin rennosti. Nukuin melkein koko matkan. Olen aina ollut todella taitava autossa nukkuja. Välillä kurkkasin ikkunasta ulos ja huomasin pikkuhiljaa maiseman muuttuvan talvisemmaksi. Ai että se tuntui hyvältä!
Perillä oli pakkasta ja lunta. En enää tuntenut oloani typeräksi kantaessani suksia kainalossa.
Heti seuraavana aamuna hyppäsin suksibussin kyytiin (kulkee Ivalon ja Saariselän alueella) ja menin Kiilopäälle. Voisilmäpullakahvien aikaan jutustelin viereisen pöydän hiihtäjän kanssa ja sain hyviä rauhallisempien latujen reittivinkkejä. Niinpä lähdin parin vuoden hiihtopaussin jälkeen pehmeille lumisille laduille ja meinasin seota uskomattomista maisemista.
En ole koskaan aiemmin käynyt Lapissa hiihtämässä. Luulenpa ettei kerta jäänyt viimeiseksikään.
Kaamoksen alkamispäivänä törmäsin tunturille kavutessani iäkkäämmän herrasmiehen, joka kertoi käyneensä todistamassa kaamoksen alkamista laduilla Saariselällä jo 38 vuoden ajan. Nyt oli kuulemma kaikkein kauneinta! Minulla kävi tuuri. En siis olisi osannut valita parempaa vuotta aloittaa tätä kaamoshiihtelyä... Tuosta innostuneena taivalsin hiki selästä valuen tunturin huipulle asti ja laskin sen alas. Olin hetken kuin pieni lapsi. Mäenlasku oli ihan mielettömän hauskaa ja maisemien käsittämätön kauneus sai miettimään mikä tässä elämässä oikein onkaan tärkeää. En tiedä voiko ihmisellä olla missään niin hyvä olla, kuin minulla oli siinä alamäessä.
Olen ilmoittautunut Ankarat Avotunturit-kurssille ja olen nyt entistä enemmän täynnä tarmoa opettelemaan kaiken itsensä ylittämisestä ankarissa olosuhteissa. Talvivaeltaminen on kyllä tuttua, mutta tunturit on jääneet kokematta. Kaikki rahathan tähän hulluuteen menee, mutta omaan hyvinvointiin täytyy sijoittaa...
