Saattohoitoa

Olen ollut hoitamassa isää. Kolmen viikon sairaalassa makaamisen jälkeen pääsi isä viikoksi kotiin. Nyt hän on taas sairaalassa.

Viikossa kävely muuttui koko ajan hitaammaksi ja horjuvammaksi, lopulta matkanteko siirtyi täysin pyörätuolin varaan.
Vaikka leivinuunissa on ollut tuli ja sisälämpö välillä jopa 27 astetta, on isällä fleecekerrasto, oloasu ja peitto päällä.
Unentarve on lisääntynyt päivä päivältä, täyttä hereilläoloa on enää ehkä kolme tuntia päivässä. Morfiini väsyttää.
Ruokahalu meinaa oikkuilla. Suurin himo on pelkkään kermaviiliin. Se ei kuulemma maistu happamalle. Tauti vääristää makuja.

Joka askeleesta, jonka isää tuin kun yksin ei onnistunut, jaksoi isä sanoa kiitos. On tiukka paikka pyytää apua ja olla toisten "armoilla", kun on aina ollut vahva ja itsenäinen.

Kun ajoin kotiin oman perheeni luo, pääsi illalla itku. Viikon paineet purkautuivat melkoisena ryöppynä.

Hyvä mieli

Isän suurin toive toteutuu, hän pääsee huomenna kotiin. Koska tulehdusarvot eivät kaikista kokeiluista huolimatta laske, päätti lääkäri päästää isän sinne, missä on paras mieli. Lähisairaalasta saa lainaan tarvittavat apuvälineet ja tuttava piikittää päivittäisen lääkkeen. Hädän tullessa on paikkakunnan terveyskeskus apuna.
Lapset haluaa isä nähdä tutussa ympäristössä, joten sunnuntaina reissaamme paikalle. Maanantai on lupapäivä koulusta ja tarhasta.
Minulla on hyvä mieli pitkästä aikaa, ihan isän puolesta.

Taas sitä samaa

Miksi tämä muuttuisi, ellei ankeammaksi. Leuka rintaa vasten ja kohti uusia pettymyksiä. Tänään oli uudet tulokset tulleet isälle lääkärin suusta. Tulehdusarvot yli 300, kasvain räjähdysmäisessä kasvussa ja keltaisuus lisääntynyt reilusti. Pääsen lauantaina lähtemään sairaalaan ja toivon totisesti että ehdin.
Kelirikolta tuntuu nyt koko elämä. Ei kulje. Ja jos kulkee niin paska lentää.

Reissussa

Ajoin reilu 600 kilometriä viikonloppuna. Olin katsomassa taas isää, tälläkertaa ilman perhettä. Viikossa tapahtunut muutos oli järkyttävä.
Isän iho oli keltaruskea ja silmän valkuaiset ihan kirkkaan keltaiset. En edes voinut kuvaa ottaa, koska pelkkä katsominen silmiin oli vaikeaa. Ennen lihaksikkaasta vartalosta on jäljellä tyhjää roikkuvaa nahkaa ja luiseva runko. Nesteen pullistama keskivartalo näytti epämuodostuneelta möykyltä.
Verensiirtojen avulla aika jatkuu.
Kun olin taas kotona sunnuntai-iltana, minua alkoi oksettaa. Sama homma viikko sitten. En kai jaksa tätä tilannetta kovin hyvin. Päivät kuljen kuin robotti, yöllä tulee painajaiset ja heräilen jatkuvasti. Pelkään puhelinta. Pysäyttävä puhelu voi tulla koska tahansa.

Ulos!

Eilen mies pakotti ulos. Sohvalta piti nousta kesken märehtimisen. Ärsytti suunnattomasti. Mutta hyvä mies se on, tiesi mitä tarvitsen. Kävelimme lasten kanssa pitkin liejuista metsätietä, kuuntelimme lintuja ja kaivoimme puroja. Kaksi tuntia sai mieleni iloiseksi. Kotona uunissa odotti iso lasagne ja kylläpä se maistui!

Uusimmat kuulumiset sairaalasta tosin pyörivät mielessä. Veritulppa jalasta on lähtenyt nousemaan ylös ja isä on liikkumiskiellossa.

Mämmikoura

Ihan tyhmää. Kaikki. Ei oikein tunnu nyt hyvältä. Hirveesti olis hommia, mutta makaan sohvalla ja tuijotan helvetti telkkaria. Mitään en saa aikaan. Rytmi kulkee yöllisten painajaisten kautta päivän puheluun isän kunnosta. Kuva pääsiäisen mämmiin tutustumisesta, joka jäi lyhyeksi. Hyi! Ei kyllä ollu suklaata.

Erilaista

Pääsiäinen oli täysin erilainen kuin olimme odottaneet. Isä joutuikin sairaalaan ja lähdimme matkaan päivää aiottua aiemmin. Verenmyrkytys ja hemoglobiiiniarvo 60 ei ole hyvä yhdistelmä, jos maksa on kasvanut syöpää umpeen. Isä ilahtui kovasti, että kaikki pääsimme vierailulle. Aika käy pitkäksi maata yhden hengen huoneessa päiväkausia, jos ei jaksa kävellä tai edes pitää kirjaa kädessä. Kävin kolmen päivän aikana kaksi kertaa isän luona. Lapsien kanssa ja ilman. Lähtöhalaus oli tiukka ja pitkä. Kotiin pääsystä ei ole lupausta.