Sanon mitä sanon
Jotenkin väsyttää. Töitä, joita piti olla vaan sillon tällön, onkin nyt ihan liikaa. Oman firman hommat jää satunnaisiksi keikoiksi, enkä ehdi paneutua uusien palvelujen ja pakettien suunnitteluun saati sitten markkinointiin. En jaksa edes lenkkeillä ja olen sujuvasti pinnannut kahvakuulatreeneistä läpi kesän ja syksyn.
Joku sanoo mielessään, että olis akka tyytyväinen kun on töitä. No oonkin. Tavallaan. Palkka on kiva saada, mutta työ ei anna minulle mitään muuta. Ei mitään.
Olen lukenut monta monituista artikkelia siitä, millainen on hyvä työ. Siinä saa kehittyä, käyttää vahvuuksiaan, ehdottaa ja toteuttaa erilaisia työtapoja, tuntee olevansa tarpeellinen, oppii uutta jne. Sananhelinää ainakin minun kohdalla.
En ehdi enää nauttia kevään muuttumisesta kesäksi, pitkistä kesäilloista, kesän muuttumisesta syksyksi. Verkko ei ole ollut järvessä kuukausiin. Puutarha on kuin autiotalon pihasta. En kerännyt villiyrttejä entiseen malliin talven varalle.
Mutta oli varaa ajaa Lappiin ja Norjaan ja viedä lapset seikkailulle Jäämeren rantaan. Oli varaa olla pari yötä mökissä (autiotuvan lisäksi). Olen myös ostanut omalle firmalle kaikkea tarpeellista jokaisena tilipäivänä. On uusia lumikenkiä odottamassa lunta, kiipeilyvaljaita, kupilka-kuksia ynnämuita pakollisia. Haluan panostaa kun siihen on mahdollisuus.
Pelkään tämän olevan loputon suo, piiri, joka pyörii loputtomiin. Minä, joka haaveilen omavaraistaloudesta keskellä ei mitään, alan pikkuhiljaa ahdistua. Ympärillä on koko ajan ihmisiä. Mitään en tee yksin.
Minä nyt keksin valittamisen aihetta vaikka lottovoitosta. Hiljenen nyt. Nauttikaa kirpeistä syysilmoista ja menkää metsään!