torstaina, elokuuta 19, 2010

Taas ahistaa
En oikein tiedä mistään mitään. Heilun mustikkametsissä ja rintaa pakottaa. Toisaalta on kutkuttava levoton tunne uuden jutun aloittamisesta, mutta samalla ikävä ja suru. Kaipaisin omaa rauhaa, ihan suoranaista yksinäisyyttä muutamaksi päiväksi.
Syksy on minulle ihanaa aikaa, kun voi purkittaa ja pussittaa kesää kellariin ja pakkaseen. Ilma on helppoa hengittää. Nyt kuitenkin tuntuu, että jotain puuttuu.
Tiedän sen olevan isä. Vielä viime syksynä jaksoi isä kävellä kanssani korkealle mäelle mustikoita poimimaan, nyt mietin sitä joka kerta, kun otan poimurin käteeni. Kyllä tämä varmaan ajan kanssa helpottaa. Kaikella on aikansa, surullakin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti