Isien päivänä

Heräsin jo ennen kuutta pyörimään sängyssä ja harmittelemaan menneitä. On kaksi ja puoli vuotta siitä, kun isäni kuoli. Ukit on menneet pois elämästäni jo yli 15 vuotta sitten. Minua on jäänyt kaivelemaan yksi juttu. Pahasti. Me kaikki jo tiesimme isän sairaudesta. Kerroin hänelle yhden parhaimmista lapsuushetkistäni ja isä ehdotti sen uusimista. Olin pienenä paljon isäni mukana metsänhoitohommissa. Kun isä kaatoi ison kuusen ja oksi sen, kannoin minä havuja isoksi kasaksi. Ne sitten sytytettiin ja paistettiin tikunnenässä ruisleipiä, joissa oli pelkkää voita päällä. Maku oli ihana, havu, savu, ruis ja voi. Pakkasessa polttavan kuuma leipä oli parasta herkkua.  No isä ehdotti sairaana ollessaan, että mennään tekemään taas havunuotio ja paistetaan leipiä. Minä en jaksanut, olin juonut yhden lasin liikaa punaviiniä edellisenä iltana.

Minä harmittelen sitä vieläkin ja aika usein. Vaikka kaikki ennen loppua puhuttiin ja mitään ei jäänyt hampaankoloon kummallekkaan. Silti se nuotiohetki. Sitä en saa enää ikinä.

Äijät vuoleskelee.

Isänpäivälounas.

Tänään oltiin kuitenkin nuotiolla miehen ja kahden pienimmän kanssa. Isänpäivälounas oli lenkkimakkaraa tikun päästä. Kävelyä tuli 5,5kilometriä ja olen iloisesti yllättynyt, että hyppynarutyttöni jaksoi.

Romanianhusky Mosku kerjuulla.

 

Valo

Mikä siellä paistaa?

Flunssapotilas lukee kirjaa lehmänläjästä.

Peti.

Makkaravahti.

Auringonpalvojat.

Viime viikonloppuna olimme retkellä takapihalla. Paistettiin makkaraa ja keitettiin kunnon nokipannukahvit. Aurinko lämmitti.  Ei aina tarvitse kauas lähteä.

HämärääSunnuntairetkellä lähilaavulla koko perhe. Pienin kuvitteli olevansa peikko, löysi oman peikkoperheensä kotikolon kiven alta ja olisi halunnut jäädä sinne.
Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille. On ihanaa asua Suomessa!