maanantaina, huhtikuuta 12, 2010

Reissussa
Ajoin reilu 600 kilometriä viikonloppuna. Olin katsomassa taas isää, tälläkertaa ilman perhettä. Viikossa tapahtunut muutos oli järkyttävä.
Isän iho oli keltaruskea ja silmän valkuaiset ihan kirkkaan keltaiset. En edes voinut kuvaa ottaa, koska pelkkä katsominen silmiin oli vaikeaa. Ennen lihaksikkaasta vartalosta on jäljellä tyhjää roikkuvaa nahkaa ja luiseva runko. Nesteen pullistama keskivartalo näytti epämuodostuneelta möykyltä.
Verensiirtojen avulla aika jatkuu.
Kun olin taas kotona sunnuntai-iltana, minua alkoi oksettaa. Sama homma viikko sitten. En kai jaksa tätä tilannetta kovin hyvin. Päivät kuljen kuin robotti, yöllä tulee painajaiset ja heräilen jatkuvasti. Pelkään puhelinta. Pysäyttävä puhelu voi tulla koska tahansa.

4 kommenttia:

  1. Anonyymi12:41 ip.

    en voi muuta toivottaa kuin paljon paljon voimia arkeen. surullinen tilanne,meillä oli 2 vuotta sitten keväällä miehen isän hyvästien aika,kaikki tapahtui nopeasti 2 kk. syöpä on ihan kamala ja kavala tauti.

    VastaaPoista
  2. Kyllähän minä paremmin tiedän, etten lue näitä sun juttuja töissä, mutta taas sitä kyyneltä pidätellään duunissa.
    Oivoi ja aijai, voimia ja jaksamisia.

    VastaaPoista
  3. Sitä tarvitaan. Kiitos.

    VastaaPoista
  4. Käyn täällä usein lukemassa mutta kommenttini yleensä pyyhin pois kun ne tuntuvat niin riittämättömiltä.

    Kestämätön tilanne, mutta voimia toivotan minäkin teille kaikille.

    VastaaPoista